Lukutuokio puutarhassa: Puutarhakirjeitä

_MG_6576-2Blogin kirjoittamiseen tuli suunnittelematon, parin kuukauden tauko. Kevät on ollut historiallisen lämmin, mutta työkiireiden vuoksi en ehtinyt useinkaan pihalle tai viljelypalstalle. Lapio sai odottaa taloyhtiöpihalla uuden istutusalueen reunalla, ja vihannesmaan kylvöt jäivät puolitiehen. Lopulta koitti viikon loma, mutta olimme luvanneet pistäytyä äidin puutarhassa laittamassa puutarhakoneet käyttökuntoon ja toimittamassa muita alkukesän pihapuuhia. Oma piha ja palsta jäivät siis odottamaan vielä muutamaksi päiväksi.

Otin lomalukemiseksi mukaan Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjan Puutarhakirjeitä. Kirja koostuu nimensä mukaisesti kirjeistä, joita Heino ja Wallin kirjoittavat toisilleen kahden vuoden ajan. Kirjoittajat seuraavat vuodenaikojen vaihtumista omissa puutarhoissaan ja kertovat toisilleen puutarhan ja puutarhan hoitamisen herättämistä ajatuksista, mielikuvista, tunteista ja muistoista. Kirjeissä talvisen puutarhan rauha vaihtuu kevään kiihkeyteen ja keskikesän vehmauteen, ja syksyn lahoavissa lehdissä on lupaus uudesta kasvukaudesta._MG_6473-2Kirjeenvaihto alkaa talvella, jolloin lumi peittää puutarhat. Lumen alla puutarha ei kuitenkaan ole kuollut, vaan lumenalinen puutarha elää ja uudistuu, kunnes kevään tullen herää.

Suppuisat nuput – pian on niiden aika, esiin kuoriutumisen ja virtauksen aika. Terälehdet ovat aavistus vasta. 

Keskikesän runsaudessa, kesäpäivän seisauksen aikaan, kirjoittajat tarkkailevat luonnon vehmautta ja kukkimisen vauhtia, joka kiitää niin nopeasti, että siihen tuskin ehtii tarttua kun se on jo ohitse.

Täyteyden helma heilahtaa, se karkaa otteestani, vaikka luulen istuvani sen sylissä puutarhan levitessä allani, ylläni, ympärilläni. 

Me puutarhurit rajaamme puutarhan ja pihan ympäristöstä, muokkaamme, karsimme, istutamme, ryhmittelemme, järjestämme ja pyrimme luonnon hallintaan, mutta onko hallinta vain illuusio? Kirjoittajiakin piinaa halu nimetä, lajitella ja luokitella luonnossa ja puutarhassa kasvavia kasveja ja prässätä niitä kasvioon, mutta samalla he kavahtavat liiallista järjestystä ja haluavat jättää tilaa yllätyksille ja mielikuvitukselle._MG_6448-2_MG_6358-2_MG_6454-2LumipalloheisiSilloinkin kun rikkaruohot valtaavat palstan ja kotilot syövät satoa, kirjoittajat palaavat joka vuosi hoitamaan viljelyksiään. Ne ovat kiinnekohtia, mutta samalla ne tuovat näkyville ajan kulun – ja myös peittävät sen. Kirjassa puhutaan puutarhan ja muistin kerrostumista. Yhteen ja samaan puutarhaan sisältyy monia puutarhoja, aika kuluu ja puutarhan hoitajan valokuvat haalistuvat vanhassa albumissa. Ehkä puutarha jatkaa elämäänsä tai katoaa, ränsistyy ja unohtuu. Kunnes joku ehkä löytää talon kivijalan, jossa kasvavat nokkoset, ja jonka huoneiden läpi vaeltaa yksinäinen mäyrä.

Kirjassa pohditaan näkemäämme ympäristöä myös oman minän heijastumana: mitä pidämme kauniina ja miksi, kuinka paljon siedämme epätäydellisyyttä, rapistumista, rikkaruohoja ja väärässä paikassa kasvavaa horsmaa? Hallittu ja hallitsematon, kaalintaimien suorat rivit ja rikkaruohot, haave täydellisestä ja rapistumisen estetiikka – onko mieltymyksissämme osansa sillä, mitä hyväksymme itsessämme ja mitä emme._MG_6527-3_MG_6515-2Kirjoittajien puutarhoissa mikään ei ole kuitenkaan pysyvää, vaan kaikkialla on virtausta ja liikettä, maan alla, kasvien solukoissa, jopa ilmassa joka virtaa tuulena puutarhan lävitse ja pyörittää puiden latvuksia.

koko planetaarinen tuulijärjestelmä pyörii hiuksissa, helmoissa, heinikossa, lehvistössä

enkä minä sen mekanismia ymmärrä

Siemeniä lentää ilmassa, pilviä, lintuja, valo singahtaa. 

Luin kirjaa toukokuisena hellepäivänä äitini pihalla, ja puuskainen, välillä myrskyisäksi yltyvä lämmin etelätuuli kohisi pihapuissa. Lehtikuusen kuivia oksia napsahteli talon katolle, tuuli ajoi vettä järven kapeissa salmissa ja lahdissa, tuuli sai aikaan kaikkialla keskeytymätöntä liikettä ja ääntä. Me pakenemme kaupunkien mekaanista hälinää luontoon, mutta sielläkin suhisee, visertää ja piiskuttaa. Luonnon äänet koemme hiljaisuutena. Kirjassa puutarha saa kuitenkin joskus yliotteen hoitajastaan, vaatii liikaa, ja silloin on helpotus palata kaupunkiin, kulkea taidemuseon viileissä saleissa tai nauttia kaupungin puistojen valmiiksi hoidetusta täsmällisyydestä.

Kirjoittajien puutarhoissa on läsnä ulottuvuus, joka yltää todellisen, käsin kosketeltavan tuolle puolen, mielikuvitukseen, muistoihin, kaipaukseen menetettyihin puutarhoihin, kuviteltuihin puutarhoihin, tai niihin jotka ovat toisaalla.

Toinen kirjoittajista muistelee Roomassa näkemäänsä puistoa ja pohtii kasvun kerrostumia, jotka ovat läsnä paitsi maaperässä, myös puiston haalistuneissa marmoriveistoksissa. Kirjoittaja puhuu puutarhasta nimeltä Italia, luonnehtii maata luonnon ja sivilisaation yhteisiksi rönsyiksi, ja lukiessani muististani nousee esiin ääniä, nimiä ja sanoja nuoruuden kesiltä Italiassa. Menin maahan osaamatta italiaa tuskin lainkaan, ja solahdin kieleen korvakuulolta. Vasta Suomeen palattuani otin esiin kieliopin ja aloin luokitella, järjestellä ja ryhmitellä oppimaani, sanoja ja taivutusmuotoja, kuin uuden ja eksoottisen puutarhan kasveja. Lukiessani puutarhoista, joissa kirjoittajat vierailevat, ajattelin omaa italialaista lempipuutarhaani Venetsiassa,  jonne en ehkä enää palaa, mutta jonka tunnelman voin palauttaa mieleeni. Ja aina voin avata romaanin tai runokirjan ja astua tuttuun puutarhaan._MG_6521-2_MG_6466-2Puutarhakirjeitä on kahden runoilija-puutarhurin kirja, jossa puutarhat, niiden valot ja varjot, ja runot ja kirjoittaminen ovat vuoropuhelussa keskenään ja limittyvät toisiinsa. Kirjaa on nautinto lukea keväisenä hellepäivänä valkoisenaan kukkivan omenapuun alla, ja luulen, että tulen lukemaan sitä myös silloin, kun pihlajanmarjat ovat tertuissaan kuin punaisia kruunuja, ja silloin kun puutarhaa peittää lumi ja se odottaa seuraavaa kevättä. Kirjan lopun lähdeluettelosta voi löytää lisää luettavaa parhaimpiin puutarhahetkiin.

Tämän jutun kuvat ovat Puutarhakirjeiden inspiroimia. Olen ottanut ne äitini pihalla (ja keittiössä) kun myrskytuulet hellittivät hetkeksi ja hellepäivät vaihtuivat valoisiksi kevätilloiksi. Kaikki lainaukset Hannimari Heinon ja Kristiina Wallinin._MG_6573-2

 

#Kirjacorner / Vanhoja suomalaisia puutarhoja

Vanhoja suomalaisia puutarhoja
Muutama päivä sitten kiirehdin kirjakauppaan etsimään romaania, jonka halusin saada nopeasti käsiini. Kaupungin pääkirjasto on remontin vuoksi pitkään suljettu, joten suuntasin ostoksille. Pokkari löytyikin heti,  mutta samalla reissulla toteutui pitkäaikainen toiveeni: Eeva Ruoffin kirjasta Vanhoja suomalaisia puutarhoja on viimein otettu uusi painos. Olen kyllä lainannut kirjan aiemmin kirjastosta, mutta ensimmäinen painos oli pitkään loppuunmyyty, enkä voinut hankkia kirjaa itselleni. Kerran jopa näin kirjan divarin ikkunassa, mutta riensin kiireessä ohitse ja päätin palata seuraavana päivänä hakemaan sen. Mutta silloin kirja oli tietenkin jo poissa, samoin kuin ikkunassa ollut toinen kirja, jonka kannessa oli kaunis kuva Nefertitistä, egyptiläisestä kuningattaresta. Kaduin pitkään, etten ostanut heti talteen molempia ihanuuksia. Jos on viehtynyt sekä historiasta että puutarhoista, on hupsu, jos kiirehtii tuollaisten aarteiden ohitse.

Mutta nyt Vanhoja suomalaisia puutarhoja on edessäni, eikä kolea toukokuukaan enää harmita, kun voin uppoutua vanhojen puutarhojen kiehtoviin tarinoihin. Tämä on samalla ensimmäinen postaukseni #Kirjacorner -sarjassa, jonka Kukkala-blogin Sanna aloitti, ja jossa monet bloggaajat ovat esitelleet mainioita kirjalöytöjään.
Vanhoja suomalaisia puutarhoja
Kirjassa esitellään yli 30 historiallista suomalaista puutarhaa 1600-luvulta alkaen. Luostareiden ja linnojen puutarhoista on säilynyt joitakin tietoja jo 1400- ja 1500-luvuilta. Tiedetään esimerkiksi, että 1550-luvulla Turun linnan ryytitarhassa Aurajoen rannalla on ollut  huvimaja, ja että hieman myöhemmin siellä on ollut sinappimaa sekä omena-ja kirsikkapuita. Hieman ennen uuden ajan alkua ryytimaassa on jo kasvanut laventelia, rosmariinia sekä neilikoita, tuon ajan arvostetuimpia kukkia.

Turun akatemian lääkekasvitarhan johtajana 1600-luvulla toiminut Elias Tillands toimitti kaksi luetteloa Turun seudulla esiintyneistä viljelykasveista. Kasvien joukossa ovat muun muassa härkäpapu, kynsilaukka, punajuuri, libersticka, mirriami ja piparutinjuuri. Tillandsin luetteloissa kasvit mainitaan tieteellisten nimien lisäksi myös ruotsiksi ja suomeksi tai suomalaistuneessa muodossa. Vanhoja suomalaisia puutarhoja
Näyttäviä puutarhoja saatettiin tietenkin rakentaa vain suurimmissa kartanoissa ja pappiloissa. 1700-luvulla puutarhakulttuuri sai pontta myös valistuksen ajan ihanteista, jolloin innokkaasti etsittiin ja kokeiltiin uusia Suomen ilmasto-oloissa menestyviä hyötykasveja. Tuolta ajalta on peräisin muun muassa Rosenlundin puutarha Pietarsaaressa, jossa ilmeisesti kasvoivat aikakauden pohjoisimmat hedelmäpuut. Muotopuutarhojen suosio jatkui Pohjolassa pitkään 1800-luvulle, kunnes maisematyyliset puistot ja puutarhat alkoivat yleistyä. Myös kukkatarhat yleistyivät, kun ensimmäiset siemenliikkeet perustettiin 1850-luvun vaiheilla Turkuun, Helsinkiin ja Viipuriin. Myöhemmin herraskartanoiden pihoilla ja kaupunkien puistoissa tulivat muotiin kuvioistutukset, joiden toteuttaminen vaati tuhansien kasvien kasvattamista kasvilavoissa ja kasvihuoneissa ja tietenkin paljon työvoimaa.

Puutarhojen perustaminen muuttui harvojen huvista laajemman kansanosan harrastukseksi kuitenkin vasta 1800-luvun lopulla. Suurissa kartanoissa näyttävän puutarhan ajateltiin aikoinaan varmaankin kuuluvan säädynmukaiseen elämäntapaan, mutta minusta paras syy istuttaa kasveja niin suureen kuin pieneenkin puutarhaan on kirjan viimeisen luvun otsikon mukaisesti ”aivan vain niiden ihanuuden takia”. Vanhoja suomalaisia puutarhoja